Abi-Tuska osa 3

Arvoisat ensimmäisen ja toisen vuosikurssin opiskelijat, te joille yo-kirjoitukset ovat vielä eksponentiaalisesti toistokertojaan kasvattava sana opettajien huulilla. Tämä on kauhutarina siitä, miltä tuntuu, kun ratkaisevalla hetkellä mieli vääntyilee ihan väärään suuntaan kuin pitäisi, kello käy ja AHISTAAAAAAAA. Abeille tämä toimikoon joko säälin tai samaistumisen tunteen herättäjänä.

On perjantaiaamu, kymmenes helmikuuta. Kello lähenee puoli yhdeksää, ja poljen kohti Lyseota parinkymmenen asteen pakkasessa pyörällä, joka pakkasyössä uinuttuaan on yhtä kohmeessa kuin aivonikin, jotka toistavat mantraa allegoria alluusio allitteraatio. Yö on ollut sekava, aamupala ei maistunut, ja koululle saavuttuani mieleni tekisi vain kaivautua sikiöasennossa piiloon jonnekin turvaan tulevalta voimainkoetukselta. Kokeen alkaminen kestää tovin, ja yläsalin ilma suorastaan väreilee jännityksestä. Lopulta suuri mysteeri, koskemattoman puhtoinen koepaperi laskeutuu pulpetilleni. Ensimmäisenä bongaan sanojen joukosta nimen Maria Jotuni, jes, feministikirjailija, tästä tulee hauskaa!

Mitä Maria Jotunin novelli kertoo avioliiton merkityksestä ja puolison valinnasta 1900-luvun alussa, mitä romantiikan ja realismin piirteitä novellissa on, vertaile novellin ja artikkelin käsityksiä parisuhteesta. No kylläpä YTL:n tyypit ovat olleet keväisen rakastuneella päällä hyytävistä pakkasista huolimatta. Riemu loppuu lyhyeen, kun yritän koota kolmisivuista novellia päässäni järkevään muotoon. Nyt pitäisi eritellä tärkeimpiä piirteitä ja analysoida kuin robotti. Ei ole aikaa haahuilulle, eikä YTL lämpene tässä kokeessa lyyrisille lauseenparsille. Tekisi mieli kiukutella ja panikoida ääneen, mutta itsekritiikin ja keskittymisvaikeuksien kanssa painiminen on kestettävä nyt yksin pään sisässä, ilman vertaistukea. Sehän tässä kuuden tunnin tuomiossa pahinta onkin.

Ei auta, tekstiä on maaniteltava paperille, vaikka kuinka tekisi mieli luovuttaa. Et voi hakea yliopistoon, jos reputat äikän, ääni pääni sisässä kuiskaa, ja muistutuksesta sisuuntuneena jatkan suorastaan vimmaisesti tyylisuuntapiirteiden latelemista paperille, vaikka olen uhrannut niille ajatuksen viimeksi jollain keväisellä äikän tunnilla viattomana kakkosluokkalaisena. Alan eläytyä novellin päähenkilön elämänkohtaloon, ehkä vähän liikaakin. Voi kuinka olisi ihanaa kirjoittaa pohtivaa esseetä juuri nyt, sellaista johon saisi heittäytyä kaikella minuutensa painolla mukaan. Heikottaa, mutta ruokahalu on mennyt. Kolmoskerroksen parvekkeiden rautatangot näyttävät kaltereilta. Kunpa rationalistista ajattelua häiritsevät tekijät olisi voinut jättää niiden taakse kuudeksi tunniksi.

Koeaikaa olisi jäljellä vielä varttitunti, mutta minä nousen ja vien tuskaiset tekeleeni valvojalle. Olo on uupunut, ei kirjoittamisesta vaan aivojen ylikuumentumisesta ja ärsyynnyksen määrästä. Tällaisenkö farssin takia harjoittelimme niitä kaikkia iki-ihania tekstitaitotyyppejä kaikki ne lukemattomat tunnit?! No, onhan runoja ihan kiva osata analysoida muuallakin elämässä. Ja eihän kriittisestä lukutaidosta ole koskaan haittaa tässä kierossa maailmassa...

Tiia O.