Syksyn abituskaa

Kuinka käy, kun päättää ahmia liikaa kerralla?

Vaihto-oppilasvuoteni jälkeen pistin niin sanotusti "töpinää töppösiin". Viime keväänä ilmottauduin sitten viiden eri oppiaineen kirjoituksiin jo syksylle.

Ylioppilaskirjoitukset lähtivät käyntiin nopeasti, ja ovat jatkuneet myös hurjaa vauhtia. Kahdeksasta yo-koekerrasta on nyt viisi takana.

Stressaamisen taso vaihtelee paljon: välillä sitä ei ole lainkaan, mutta sitten se iskee aivan odottamatta. Huomauttaisin kuitenkin, että jos joku muu hulluttelee ajatuksella kirjoittaa näin tiheään tahtiin syksyllä, kannattaa valmistautua kunnolla ja ajoissa. Itselläni on kolme viikkoa peräkkäin yo-kokeita. Myös tavoitteet kannattaa pitää realistisina, jotta arvosanojen pohtimiseen ei mene liikaa energiaa.

Vinkkinä kaikille, jotka pohtivat, mitä aineita kirjoittaisi: valitkaa sellaisia, joista pidätte ja jaksatte kiinnostua!

Seuraavana vuorossa ruotsin kirjalliset!

"Välillä" sohva houkuttelee koulukirjoja enemmän.

ABITUSKA part 4.

Tätä tuskaa helpottaa tieto siitä, että edessä häämöttää enää vain yksi tavallinen koulupäivä ja sen jälkeen aamuja on nolla. Nostaa väkisinkin hymyn naamalle. Toisaalta tulevaisuus ahdistaa, etenkin ne paljon puhutut kirjoitukset ja yliopistojen pääsykokeet: sain arkkitehtuurisen ennakkotehtävät eilen.

Mietiskellessäni plan B:tä ja sitä minnepäin maailmaa lähtisin mahdollisena välivuotenani, törmäsin youtubessa maalaavaan norsuun. On melko motivoivaa ajatella, että jos kerta norsukin oppii maalaamaan itsensä, niin kyllä minäkin vielä maaliin pääsen! Kannattaa tsekkaa, tuo norsu on aivan mieletön!

Abi-Tuska osa 5

français, partie écrite
suljen tehtävävihkon
suljen alasalin oven
suljen Lyseon oven


huh

päivä on kaunis 
sen sijaan seison gaussin käyrällä hievahtamatta


aurinko ujostelemattoman kirkas
uskaltaisinpa minäkin olla yhtä kursailematon
kiltisti omalla paikallani 
odottaen elämää alkavaksi

mennään jo 
maailma odottaa meitä
matkustetaan sen ääriin
etsimään vastauksia, joita ei enää löydykään iltasaduista,
puhki kävellyiltä kadulta tai lannistavien ihmisten hyväntahtoisilta huulilta

eksytään ja epäonnistutaan tahallamme 
kieltäydytään kuuntelemasta järjen ääntä 
sillä sellaiset ovat seikkailun lait 

huomataan tulleemme petetyiksi 
tosiasiassa meille annettiin vain murunen sivistyksestä 
sillä kypsyyteen tarvitaan enemmän kuin 75 kurssimerkintää
ja viisaus on sitä, että huudahtaa:
enhän minä tiedä
mutta tahdon ottaa selvää!

ja sitten kun löytyy syli, siivousrätti ja ikkunalauta, jolla kasvattaa basilikaa
uskalletaan juurtua ja todeta: tähän mahtuvat hetkeksi maailmani rajat 
sillä ei vapaus ole sitä, että juoksee väsymättä pakoon itseään ja niitä, jotka tarttuvat kädestä
ja kehottavat lempeästi katsomaan itseämme peilistä

mutta nyt
on aika olla turhan kärsimätön
melodramaattinen mutta ihana abi
joka kurkottelee korkeuksiin anteeksipyytelemättä
ja putoaa oman elämänsä käyrälle 
siihen juuri oikealle paikalle
pää pyörällä 
säikähtäneesti hymyillen

Tämän ajatusvyörytyksen myötä haluan toivottaa kaikille abeille ihan huimasti onnea yo-kirjoitussuon läpi rämpimisestä ja intoa uusiin elämäntehtäviin, olivat ne sitten kunnianhimoisia pääsykokeita tai hapuilevaa haahuilua. Pääasia, että olette onnellisia ja läsnäolevia siinä mitä teette.

Jotta viimeinen Abi-Tuska äityisi vielä entistäkin kliseisemmäksi, tahdon kehottaa kaikkia katsomaan tämän http://www.youtube.com/watch?v=Rsjgw_C97v4 videon. Totta joka sana, niin haluan uskoa. 

Maailma kutsuu!
Tiia O.

Abi-Tuska osa 4

ABIKEVÄT

yhtäkkiä kouluun ei enää olekaan asiaa

huojuvia kirjapinoja huoneen lattialla

sinun täytyy tietää kaikki

monisteiden alle voisi hautautua, eikä kukaan huomaisi

joku kaunis päivä ne olivat vielä metsän puita,

autuaan tietämättömiä abin esseeohjeista tai ruotsin demonstratiivipronomineista

metafyysisestä monismista nyt puhumattakaan!

iltaöihin unohtuminen asettuu tavaksi

viiniä huljahti lasiin taas tilkka

musteella kalenteriin tatuoidut päivämäärät kävelevät kohti

ikonisoidut kasvot ja lauseet heijastuvat rivien väleihin

aamupäivä ympärillä vaikenee, päänsisäinen sinfonia ei

kello käy, aivot eivät

kolea aamu valkenee

näkökentässä vastapäisen talon vieraat ikkunat

eikö olekaan vielä kevät, sellainen leuto ja lempeä sukkahoususää?

vieras käsi, pian jo tuttu

sanaton viesti olkapäällä: kaikki muuttuu, mutta ei ole mitään hätää

ja minä haluan uskoa

arkimaanantaiden ihmiset kaikkoavat näkymättömiin arkimaanantaiden mukana

pitäisi nähdä, soitellaan, jooko?

yhteiset hetket ovat kaikuja entisestä,

vaikka puheessa vilahteleekin jo vieraita kaupunkeja

mikä viikonpäivä paljonko kello kuinka monta aamua on syyskuuhun

aika ei kahlitse meitä

se kyllä kulkee eteenpäin pakottamatta

meidän tehtävänämme on täyttää hetket merkityksellä,

päntätä panikoida pussailla

elää unet todeksi

sillä tuskin voimme aavistaakaan,

kuinka vielä joskus kaipaamme näitä päiviä,

jolloin tienristeyksessä oli hämärää ja liukasta

mutta suunta niin avoin, että teki mieli kiljua riemusta

Tiia O.

Abi-Tuska osa 3

Arvoisat ensimmäisen ja toisen vuosikurssin opiskelijat, te joille yo-kirjoitukset ovat vielä eksponentiaalisesti toistokertojaan kasvattava sana opettajien huulilla. Tämä on kauhutarina siitä, miltä tuntuu, kun ratkaisevalla hetkellä mieli vääntyilee ihan väärään suuntaan kuin pitäisi, kello käy ja AHISTAAAAAAAA. Abeille tämä toimikoon joko säälin tai samaistumisen tunteen herättäjänä.

On perjantaiaamu, kymmenes helmikuuta. Kello lähenee puoli yhdeksää, ja poljen kohti Lyseota parinkymmenen asteen pakkasessa pyörällä, joka pakkasyössä uinuttuaan on yhtä kohmeessa kuin aivonikin, jotka toistavat mantraa allegoria alluusio allitteraatio. Yö on ollut sekava, aamupala ei maistunut, ja koululle saavuttuani mieleni tekisi vain kaivautua sikiöasennossa piiloon jonnekin turvaan tulevalta voimainkoetukselta. Kokeen alkaminen kestää tovin, ja yläsalin ilma suorastaan väreilee jännityksestä. Lopulta suuri mysteeri, koskemattoman puhtoinen koepaperi laskeutuu pulpetilleni. Ensimmäisenä bongaan sanojen joukosta nimen Maria Jotuni, jes, feministikirjailija, tästä tulee hauskaa!

Mitä Maria Jotunin novelli kertoo avioliiton merkityksestä ja puolison valinnasta 1900-luvun alussa, mitä romantiikan ja realismin piirteitä novellissa on, vertaile novellin ja artikkelin käsityksiä parisuhteesta. No kylläpä YTL:n tyypit ovat olleet keväisen rakastuneella päällä hyytävistä pakkasista huolimatta. Riemu loppuu lyhyeen, kun yritän koota kolmisivuista novellia päässäni järkevään muotoon. Nyt pitäisi eritellä tärkeimpiä piirteitä ja analysoida kuin robotti. Ei ole aikaa haahuilulle, eikä YTL lämpene tässä kokeessa lyyrisille lauseenparsille. Tekisi mieli kiukutella ja panikoida ääneen, mutta itsekritiikin ja keskittymisvaikeuksien kanssa painiminen on kestettävä nyt yksin pään sisässä, ilman vertaistukea. Sehän tässä kuuden tunnin tuomiossa pahinta onkin.

Ei auta, tekstiä on maaniteltava paperille, vaikka kuinka tekisi mieli luovuttaa. Et voi hakea yliopistoon, jos reputat äikän, ääni pääni sisässä kuiskaa, ja muistutuksesta sisuuntuneena jatkan suorastaan vimmaisesti tyylisuuntapiirteiden latelemista paperille, vaikka olen uhrannut niille ajatuksen viimeksi jollain keväisellä äikän tunnilla viattomana kakkosluokkalaisena. Alan eläytyä novellin päähenkilön elämänkohtaloon, ehkä vähän liikaakin. Voi kuinka olisi ihanaa kirjoittaa pohtivaa esseetä juuri nyt, sellaista johon saisi heittäytyä kaikella minuutensa painolla mukaan. Heikottaa, mutta ruokahalu on mennyt. Kolmoskerroksen parvekkeiden rautatangot näyttävät kaltereilta. Kunpa rationalistista ajattelua häiritsevät tekijät olisi voinut jättää niiden taakse kuudeksi tunniksi.

Koeaikaa olisi jäljellä vielä varttitunti, mutta minä nousen ja vien tuskaiset tekeleeni valvojalle. Olo on uupunut, ei kirjoittamisesta vaan aivojen ylikuumentumisesta ja ärsyynnyksen määrästä. Tällaisenkö farssin takia harjoittelimme niitä kaikkia iki-ihania tekstitaitotyyppejä kaikki ne lukemattomat tunnit?! No, onhan runoja ihan kiva osata analysoida muuallakin elämässä. Ja eihän kriittisestä lukutaidosta ole koskaan haittaa tässä kierossa maailmassa...

Tiia O.

Abi-Tuska osa 2

36,9 astetta, hurraa! Lukioarjen loppumisen ja yltiöjännittävien pressanvaalien kunniaksi kehonikin on päättänyt heittäytyä villiksi kehittämällä ilokseni mojovan flunssan. Kuume kuitenkin laskee juuri ennen H-hetkeä normaalilukemiin, ja pääsen istumaan vielä yhden tavallisen 75-minuuttisen kruunuksi kolmen vuoden kermakakun päälle. Askel on hivenen tavallista kepeämpi suunnatessani aamukahdeksalta naulakoilta neloskerroksen luokkaan 402. Ruotsia. Vielä yksi ordprov ja A&B-harjoitus, sellaisia ei yliopistossa kai enää tunnetakaan. Mustatut, sydänkäyrän lailla pomppivat monivalintaympyrät ja kuuntelukokeiden ääninäyttelijät ovat tulleet jo niin tutuiksi, ettei studentprovet i svenska, medellång lärokurs våren 2012 aiheuta suurempia vilunväristyksiä kehossa. Ottakaa yhteyttä, jos tulee yo-paniikki, Niina huikkaa lähettäessään meidät ulos luokasta oman onnemme ja opiskelumotivaatiomme varaan. Jokaisesta joku välittää, ainakin täällä.

Koulupäiväni olisi velvollisuuksien puolesta päättynyt jo kello 9.15, mutta haluan viivytellä lähtemistä ainakin abien mustaan listaan asti. Vapaatunti on hyvää aikaa tehdä lempeää hyvästijättöä koululle, nauraa ja ihmetellä erinäisiä asioita hypäriseuran kanssa. Hei, tämän sohvan natina kuulostaa ihan keväiseltä linnunlaululta, kun sitä rummuttaa tälleen jaloilla!  Milloin tehdään viimeinen taidenäyttelukierros kaikkien rehtoritaulujen ohi? Miten täällä käytävillä näkee joka päivä ensimmäistä kertaa jonkun ykkösen tai kakkosen? Ruokalan porkkanaraaste hymyilyttää taas kerran, kiitos kakkosten risteilyn vegaaniannoksesta lähteneen inside-jutun. Yksi porukastamme on päättänyt ilahduttaa pöytäseuruettamme lasten kuoharijuomalla, esimakua kesäkuun toisen päivän kilistelylle!

Mustan listan viimeinen päivä on abimokien ilotulitusta. Loppuhuuto, jota ilman en uskonut voivani sisäistää koulun loppumista, kajahtaa ilmoille: NOLLA PÄIVÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!!!!!! En tunne riemua, en surua, en vielä helpotustakaan. Olotila on haikean hämmentynyt. Viskaan laukun olalleni ja huvitun hiljaa mielessäni nähdessäni ala-aulassa uudet sohvat muovipakkauksissa. Sohvat ja abit ulos samalla ovenavauksella, molempien seuraava olinpaikka vielä tuntematon.

Tiia O.

Abi-Tuska osa 1

Lyytin Abi-Tuska on herännyt eloon uinuvien vuosien jälkeen, hurraa! Abin tuskaa on monenlaista, sillä se voi päivästä riippuen tarkoittaa niin opiskelutuskaa, luopumisen tuskaa kuin eksistentiaalista olemisen tuskaakin. Täällä otan itselleni täyden oikeuden marmattaa abin elämää kurjistavista asioista, kuten suorituspaineista, uupumisesta, aikaansaamattomuudesta ja vuorokauden tuntimäärän rittämättömyydesta - ilman huonoa omaatuntoa siitä, että levitän ympärilleni negatiivista energiaa. Muissa teksteissäni kyllä lupaan yrittää viljellä hyväntuulisemman maailman siemeniä.

Jos joku abiyksilö huomaa kaipaavansa viimeksi syyskuussa koulullamme vierailleita yo-kirjoituksia, ei hätää, sillä ihan kohta ne tulevat taas ja imaisevat abi-parat vääjäämättömästi uumeniinsa mustan aukon tavoin. Can't wait! Kohta koko koulu kumartaa taas Suurta ja Mahtavaa YTL:ää, joka tekee abeista numeroituja kokelaita, joiden pudonneiden pyyhekumien perässä opettajat kyykistelevät. Minun on jo monella Helsinki-visiitilläni tehnyt mieli käydä kurkkimassa, miltä näyttää YTL:n päämaja Suvilahdessa, kenties Suomen hipstereimmässä kolkassa. Olen nimittäin laitoksen tarunhohtoisen maineen ansioista huvittanut itseäni kuvittelemalla sen eeppiseksi graniittilinnaksi luotaantyöntävine rautaportteineen ja tulileskoineen. Toinen kuvittelemani vaihtoehto on yltiömodernistinen, avaruusalusta muistuttava rakennus, jossa tunteettomat, elämälle totaalisesti kyynistyneet robotti-sensorit luokittelevat kokelaat vastaustensa perusteella Lemmikkeihin ja Imbesilleihin. Hahahaa, luulitko muka tietäväsi jotain psykologiasta! Eikö se MAOL auttanutkaan pääsemään fysiikkaa läpi? Eivät tuollaiset juntit osaa kirjoittaa runoanalyysejä!

En vastusta ylioppilastutkintoa sinänsä, sillä kannustaahan se meitä laiskuuteen taipuvaisia lukiolaisia haastamaan itsemme ja pohtimaan sitä, mitä henkistä pääomaa lukioaika on jättänyt pääkoppaamme ja kuinka sitä voisi hyödyntää. Sen sijaan tapa, jolla yo-kirjoitukset vyöryvät päällemme ja tappavat orastavan oppimisinnon, tuohduttaa opiskelijaidentiteettiäni. Aito oppiminen ei ole arvosanajahtia tai transsinomaista ulkoa opettelua vaan alituista kyseenalaistamista ja luetun vertaamista omiin kokemuksiimme maailmasta. Olennainen kysymys juhlamaljoja kilistellessä tulisi olla "montako ällää" -mantran sijaan jotakin sen kaltaista kuin "mitä opit lukioaikana itsestäsi, muista ja tästä kaikkeudesta, joka meitä ympäröi?"

Myönnän toki minäkin, että ajatus tavoitteitani vastaamattomista tekstitaitovastauksista nostaa kiukunkyyneleen silmäkulmaan. 

Tiia O.