ABIKEVÄT
yhtäkkiä kouluun ei enää olekaan asiaa
huojuvia kirjapinoja huoneen lattialla
sinun täytyy tietää kaikki
monisteiden alle voisi hautautua, eikä kukaan huomaisi
joku kaunis päivä ne olivat vielä metsän puita,
autuaan tietämättömiä abin esseeohjeista tai ruotsin demonstratiivipronomineista
metafyysisestä monismista nyt puhumattakaan!
iltaöihin unohtuminen asettuu tavaksi
viiniä huljahti lasiin taas tilkka
musteella kalenteriin tatuoidut päivämäärät kävelevät kohti
ikonisoidut kasvot ja lauseet heijastuvat rivien väleihin
aamupäivä ympärillä vaikenee, päänsisäinen sinfonia ei
kello käy, aivot eivät
kolea aamu valkenee
näkökentässä vastapäisen talon vieraat ikkunat
eikö olekaan vielä kevät, sellainen leuto ja lempeä sukkahoususää?
vieras käsi, pian jo tuttu
sanaton viesti olkapäällä: kaikki muuttuu, mutta ei ole mitään hätää
ja minä haluan uskoa
arkimaanantaiden ihmiset kaikkoavat näkymättömiin arkimaanantaiden mukana
pitäisi nähdä, soitellaan, jooko?
yhteiset hetket ovat kaikuja entisestä,
vaikka puheessa vilahteleekin jo vieraita kaupunkeja
mikä viikonpäivä paljonko kello kuinka monta aamua on syyskuuhun
aika ei kahlitse meitä
se kyllä kulkee eteenpäin pakottamatta
meidän tehtävänämme on täyttää hetket merkityksellä,
päntätä panikoida pussailla
elää unet todeksi
sillä tuskin voimme aavistaakaan,
kuinka vielä joskus kaipaamme näitä päiviä,
jolloin tienristeyksessä oli hämärää ja liukasta
mutta suunta niin avoin, että teki mieli kiljua riemusta
Tiia O.
Tiia O.
Taas kerran niin kaunista tekstiä! :) Tässä välittyy hyvin se tunnelma, joka meille kaikille abeille varmaan yhtä tuttu. Entinen jää taakse, mutta tuleva pysyy yhä tuntemattomana. Mieli karkaa kuitenkin jo mahdollisuuksien ihmemaahan sen sijaan, että pysähtyisi edessä olevaan kirjapinoon.
VastaaPoistaKiitos piristävästä kommentistasi! Mahdollisuuksien ihmemaa yrittää täälläkin kovasti vietellä kauas kirjapinon ääreltä :)
VastaaPoista