Paheksuntaa ja ymmärtämättömyyttä, osa bååt

Pakkanen polttelee ja yrittää lämmittää itsestään kärsiviä. Edellä kävelevä taluttajalla tuntuu olevan kiire takaisin lämpimään, mutta itse talutettava on eri mieltä. He kävelevät yhdessä ohi, pysähtyvät suorittamaan nuuhkaisua ja mahdollista ulostuonnin perimmäistä syytä ja jäävät taakse. Sen jälkeen he kiirehtivät ohi entistä vauhdikkaammin kohti uusia hajuja. Kiitos kolmenkymmenen pakkasasteen Ilosaarta ei pysty erottamaan joesta, tiedä sitten oliko se se usva vai sumuiset silmät jotka vaikuttivat näkemiskokemukseen, jota ei ollut.

"Jos näin ei käy, toimitetaan kahden viikon kuluttua sunnuntaina toinen vaali - -"  

Lauantai, yhä. Kaikkialla on kylmänraikas talvipäivä, merituuli, pinssejä, sirkushuveja ja tarjolla on myös makkaraa. Ihmiset parveilevat telttojen äärellä kuin varpuset lintulaudalla anoen almuja Suurelta Aurigonkukansiemensäkiltä. Alistun itsekin lähes vapaaehtoisesti ottamaan mukaani sanomalehden tapaisen julkaisun. Makkaraan en koskenut. Suoritin vain nuuhkintaa, sitäkin puolivahingossa tukkoisella nenällä.

Kohti ääretöntä ja sen yli (kronologinen järjestys on virheellinen)

Vaahtosammutin-luokan kokoa olevat ihmiset rellestävät matkalla. Suoritan mielessäni henkilökohtaisen kuoleman kun hillujat näkevät lelukaupan logon talon seinässä ja alkavat hoilottaa yhteen ääneen tv-mainosta. Lopullisesti uskoni ihmiskuntaan kuitenkin menetän vasta noin 50 metrin kuluttua, jolloin kultaiset kaaret innoittavat kuoron huutamaan yhteen ääneen "Mäkkäri! Mäkkäri! Mäkkäri!". Tällä samaisella hetkellä aivan ihastun ajatukseen, että nuo ihanuudet tosiaankin olisivat matkalla lähes päättärille asti ja jäisivät samalla pysäkillä pois. Havainto perustuu lasten huoltajien keskimääräistä isompiin kapsäkkeihin ja ah-niin-ihanan vaaleanpunaisiin Hello Kitty® -reppuihin.

Ja niin oli todellakin tuleva tapahtua. Katajanokalla sataa ihan liikaa lunta vaakatasossa. Kävelytie on 30 senttiä leveä ura puolimetrisessä lumihangessa. Vastaantuleva raitiovaunu näyttää lumihirviöltä. Puhtaaseen lumeen jää kaksi viirua sen jäljiltä.

Vakavan näköinen lähtöselvittäjä (täh?) tuijottaa hallin toisesta päästä. Kävelen. Se tuijottaa tolpan takaa kuin aavistaen tyhmien maalaisjunttien tulevan juuri hänen vaivakseen. Lasit nenällä herrasmies luo kysyvän katseensa ilman, että hän yrittäisikään sanoa mitään. Tarkkaan harkittuaan päättää hän kuitenkin laskea pahaa-aavistamattomat elämysmatkaajat yhden askeleen lähemmäs Estonian kohtaloa sanomalla, että pääsette laivaan puolelta. Asioita ei pitäisi miettiä pohjamutia myöten. Eihän iso laiva voi upota, eihän? Mutta ainahan jäävuoreen voi törmätä! Tai kompastua banaaninkuoreen! Tai tulla ammutuksi ydinräjähteellä juuri kun luuli olleensa turvassa. Sattuuhan näitä.

Mutta kun se vesi on kylmää!

Kuten yleisesti on tunnettu, odotustilaan pääsee vilauttamalla korttia lukijalle pääsisi, jos suostuu edes vilkaisemaan kummalla puolella se magneettinauha onkaan. Hetken odottelun jälkeen ilmapiiri sähköistyy, kun viereisellä penkillä tököttävä nuorimies alkaa kertoa elämäntarinaansa - mitä nyt ehtii kun on niin kiireisen näköinen oluttölkkinsä kanssa. Kehuu olevansa 31-vuotias ja pärjäävänsä hyvin ja haluavansa saunaan juuri nyt. Nyt. Yhtään kertaa on ole kenellekään nähnyt saunaan pääsyn olevan niin elintärkeää. Paitsi että tärkeämpää se oli kuin elämä ja vaimo ja lapset, jotka olivat mukana.

Hän kertoi, että eläkkeellä on mukavaa.

Kaikki laivaan. Kuulutukset ja todellisuus ovat eri mieltä. Haluavat ihan välttämättä häiritä meitä, maksavia asiakkaita, höyryämällä siitä kuinka ihania ihania mahtavia esityksiä tulette näkemään juuri sillä hetkellä kun törmäämme jäävuoreen Utön kohdalla. Juontaja on laivaanmenijöistä ylivoimaisesti eniten innoissaan asiasta, tai sitten se valehtelee, hyi! Jollekulle pyydetään mahtavia aplodeja lavallenousun johdosta ja kahdesta kolmeen ihmistä taputtaa vimmautuneesti. Olivat varmaan ne juontajaneidit.

Jostakin kumman syystä ounasteluni osuivat oikeaan: kun ovet avautuvat, alkaa sota. Kiireisimmät pakkautuivat ovelle jo etukäteen. Taistelu on kuumimmillaan noin 57 minuuttia ennen paatin lähtöä. Pitäkää vain huoli, ettette myöhästy.

Laiska odottaa kymmenen minuuttia ja kävelee laivaan ilman kyynärpäätaktiikkaa. Kakkonen vasemmalla ja nuoli ja portaat alas. Portaat jotka kapenevat alhaalla. Alhaalla on vedenalainen labyrintti, jossa vallitsevana äänimaailmana eivät ole meren tyrskyt ja jään rohina. Ei lokkien ulina eivätkä golfpalloja laivan kylkeen puttaavat uusrikkaat. Vain hissi toivottaa iloisesti joka puoles minuutti di-ding. Ja joku solkottaa venäjää, jonkun mielestä taxfreen pitäisi olla jo auki. Tämän mielestä kohta täällä on vettä. Jäävettä. Rehevöitynyttä, hapenpuutteesta kärsivää nolla-asteista murtovettä. Ja minä olen siellä.

I'm sailing. I'm sailing! Joko ovat yhtiössä kovin optimistisia tai sitten olen vain tyhmä, joka asuu vain joen välittömässä läheisyydessä, mutta en kutsuisi seilaamiseksi sitä, että laiva on liikahtanut metrin irti laiturista ja pyörii itsensä ympäri keskellä kolera-allasta. Äh, liioittelua.

Haluamme antaa nyt turvallisuuteen liittyviä ohjeita. Toivottavat tervetulleeksi. Mutta turvallisuutta, sitäkö täältä haetaan? Luulin täältä haettavan jotakin ihan muuta. Tai no, aika lailla samaa.

Tasan tarkkaan juuri tänään on kapteenin huono päivä ja juuri tässä suurmyrskyssä hän painaa miljoonaa aaltoja päin ja unohtaa kääntyä Kustaanmiekassa. Ja silloin turvallisinta on ulkona. Silloin on pimeää. Silloin on nyt.

Silloin oli nyt.

Nyt täällä ei ole kuin vettä. Ulkopuolella tosin.

Sisällä on ruotsalaisia ja suomalaisia. Ruotsalaisia, jotka karjuvat toisilleen sivistyneesti hississä "fantastiskt!". Suomalainen, joka huojuessaan hissiin kertoo valokuvauksen laivalla olevan kiellettyä, sillä hän on kuulemma poliisi. Oli muuten ensimmäinen, jonka näin virantoimituksessa ilman virkapukua, päihtymistarkoitukseen tarkoitettu pullo kädessä.

Meressä on jääympyröitä. Ne pyörivät laivan taakse. Niitä on paljon. Odotan vain, kuka tunnustaa olevansa jäävuori. Halkaisija plusmiinus 1000 mm.

Tunnelma sähköistyy entisestään. Aina olen inhonnut saada sähköshokki joka kerta kun on ihan pakko koskettaa hissin kutsunappia tai portaan kaidetta. Mutta mielenkiintoisempaa on, että sen huomasi myös joku muu. Ohi kävelevä mitä luultavimmin etnisiltä taustoiltaan vähemmän ruotsalainen kuin moni muu (sis. mm. minä, sinä) alkaa solkottaa kuin vimmattu kuinka hän kärsii samasta ongelmasta. Joumään vaan hällekin.

Suomalaiset laulavat tangoa. Suomalaiset laulavat surullisia lauluja. Suomalaiset laulavat siitä kuinka oli mustaa. Suomalaiset paheksuvat ruotsalaisten asennetta kaikkeen. Ruotsalaiset eivät ymmärrä. Ja se on PR-plussaa.

Rahansuoltoautomaattien vierellä pikkupoika on kiinnostunut isompien puuhista. "Har ni vunnit?" huutaa hän juostessaan rinkiä kaiken ympärillä.

Ulkona on pimeää pakkasta. Jäälautat harvenevat. Kannella on lunta. Kaukana erottuu vain ei-mikään. Tuuli on kylmä, koska nyt ei ole kesä.

Miksi se ei ole täällä kun sen eniten pitäisi olla.

Silmät kiinni kuuluu vain hiljainen rohina.

Aamulla hississä lauletaan ruotsiksi. Vaatinee totuttelua.

Suomalaisen laivaturistin tuntuma Tukholmasta tiivistettynä kahteen kuvaan saattaa näyttää tälläiseltä: kapeita katuja ja bättrefolkia matkalla suolajärvelle. Siihen, mitä turisti ei tee, perehdyttäneen lähitulevaisuudessa syvemmin tässä samassa osoitteessa.