Paheksuntaa ja ymmärtämättömyyttä, osa bååt

Pakkanen polttelee ja yrittää lämmittää itsestään kärsiviä. Edellä kävelevä taluttajalla tuntuu olevan kiire takaisin lämpimään, mutta itse talutettava on eri mieltä. He kävelevät yhdessä ohi, pysähtyvät suorittamaan nuuhkaisua ja mahdollista ulostuonnin perimmäistä syytä ja jäävät taakse. Sen jälkeen he kiirehtivät ohi entistä vauhdikkaammin kohti uusia hajuja. Kiitos kolmenkymmenen pakkasasteen Ilosaarta ei pysty erottamaan joesta, tiedä sitten oliko se se usva vai sumuiset silmät jotka vaikuttivat näkemiskokemukseen, jota ei ollut.

"Jos näin ei käy, toimitetaan kahden viikon kuluttua sunnuntaina toinen vaali - -"  

Lauantai, yhä. Kaikkialla on kylmänraikas talvipäivä, merituuli, pinssejä, sirkushuveja ja tarjolla on myös makkaraa. Ihmiset parveilevat telttojen äärellä kuin varpuset lintulaudalla anoen almuja Suurelta Aurigonkukansiemensäkiltä. Alistun itsekin lähes vapaaehtoisesti ottamaan mukaani sanomalehden tapaisen julkaisun. Makkaraan en koskenut. Suoritin vain nuuhkintaa, sitäkin puolivahingossa tukkoisella nenällä.

Kohti ääretöntä ja sen yli (kronologinen järjestys on virheellinen)

Pääsiäis-hellou

Kevättä on rinnassa ja pikku hiljaa jo ilmassa.  Aurinkokin paistaa niin keväisesti että.  Vaikka aika-ajoin tuntuu, ettei tuo lumen tulo koskaan lopu, niin kyllä se kesä sieltä alkaa häämöttää eli ei kun hymyä huuleen. Näin koeviikon alkuun haluan toivottaa kaikille oikein paljon onnea ja tsemppiä kokeisiin! Ensi viikolla onkin pääsiäinen ja pieni suklaantäytteinen hengähdystauko, jonka jälkeen on kiva aloittaa vuoden viimeinen jakso!

Vinkkinä Helsinkiin matkustaville ja taiteesta kiinnostuneille, suosittelen Ateneumin Carl Larsonin näyttelyä. Helppoja, kesäisen pirtsakoita, vesivärimaalauksia, ei voi saada kuin hyvälle tuulelle. Vaikutuin itse erityisen paljon, sillä teokset ovat kooltaan suuria ja värit ovat silmiä hiveleviä. Näyttely on aina huhtikuun loppuun saakka, suosittelen lämpimästi, vaikket olisikaan mikään intohimoinen taiteen harrastaja.
” Carl Larsson kuuluu ruotsalaisen taiteen rakastetuimpiin klassikoihin, jonka maalaukset idyllisestä kotielämästä ovat tunnettuja myös Suomessa.”

Carl Larson - The bridge

- Lotta Pulkkinen

Good little things

Vietin melkein koko hiihtolomani töissä isosleirillä. Viimeisinä päivinä laitoimme seinälle sydämiä, kaikissa jonkun nimi.  Niihin piti kirjoittaa positiivia ajatuksia kyseisestä henkilöstä. Joku fiksu kutsui sydämiä nimellä ’voima sydän’.

Varmaan kaikki ovat joskus tehneet tuollaisia, esimerkiksi riparilla tai muissa paikoissa. En tiedä onko muut huomanneet, mutta joskus on tosi vaikea löytää mitään positiivista sanottavaa, muutakin siis, kuin mukava tai kiva.

Onko se oikeasti niin vaikeaa löytää positiivia asioita? Eikä kyse oli vain ihmisistä, vaan myös hetkistä. Meillä tuntuu olevan aina joku valituksen aihe, liittyen säähän, ruokaan tai vaikka oman vaatekaapin sisältöön. Meillä on jonkinlainen tarve valittaa joka asiasta!  Kyllä, minäkin sorrun tähän usein, ehkä liiankin usein. Ei aina ole helppoa löytää pilvelle hopea reunaa tai kouluun päälle pantavaa.

Tietenkään kasaantuneet kouluhommat tai kirjoitukset eivät auta asiaa ollenkaan. Kaiken maailman ylimääräinen stressi ei helpota kenenkään oloa. Mutta voisiko oman ajattelu kannan muuttaminen tuoda helpotusta myös stressiin? Jos yrittäisikin löytää arjesta ne pienet ilot, eikä niitä suuria epäkohtia. Olisikohan se miten vaikeaa?  

Entä jos seuraavan kerran, kun sataa vettä et ajattelisi, että: ’ Voi PIIIIP!!!’ Vaan, että JEE lumisulaa ja tulee kevät ja sitten tuleekin jo kesä.  Minä ainakin kokeilen tätä taktiikkaa muunkin kuin sateen kohdalla. Yritetäänkö kaikki löytää elämästä ne pienet ja ehkä joskus huomaamattomatkin ilot?

Elämä on täynnä suuria ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan niitä vastaan.

-Muumipappa

Kuva: We heart it

-rose

Vuoden 2012 alussa sai ensi-iltansa Joensuun Lyseon lukion teatteriesitys Suvi Kinoksen seitsemän enoa. Näytelmä perustuu samannimiseen Jukka Parkkisen kirjoittamaan romaaniin. Lyyti haastatteli näytelmän käsikirjoittajaa Malla Jylhää, lavastuksesta vastaavaa opettajaa Anne Mäntystä ja näytelmässä esiintyvää Noora Väisästä.


Malla:

Mistä projekti sai alkunsa?

Syksyllä kun kuulin, että lyseoteatteri tulee minulle, alkoi takaraivossani sykkiä idea. Meillä oli joskus Marjan kanssa vähän puhetta, kuinka Marjalla oli unelma tehdä näytelmä Suvi Kinosta. Pidin myös itse kovasti tästä kirjasta aikoinaan, ja siitä se sitten pikku hiljaa napsahteli paikoilleen.

Kuinka paljon muokkasit alkuperäistä tekstiä?

Kirjassa on jo itsessään hyvää replikointia, mutta sitä jouduttiin lyhentämään valtavasti. Käsikirjoituksenkin kirjoittamisen jälkeen olen joutunut lyhentämään sitä vielä kaksi kertaa. Ja silti se jäi vielä vähän pitkäksi. Romaani antoi puitteet käsikirjoitukseen, yritin saada valittua eläviä kohtauksia, ja kuitenkin niin, että juoni tulisi näkyviin. Mutta oleellisintahan ei ole juoni, vaan replikointi.

Kuinka paljon stressiä teatteri on aiheuttanut?

Hyvin, hyvin paljon. Stressiä on aiheuttanut lähinnä se, että teatteria tehdään koulussa. Täällä on tietysti muutakin toimintaa kuin kouluteatteri, joten esimerkiksi tiloihin pääseminen ja harjoitusten järjestäminen on ollut hankalaa. Myös oman ajan uhraaminen ja se, että tämä ei ole ollut lukujärjestykseen merkitty kurssi, joten oppitunteja on joutunut varastamaan toisilta opettajilta, on ottanut joskus koville. Näyttelijät ovat kuitenkin olleet luotettavia, vaikka välillä he ovatkin lipsuneet harjoituksiin tulemisessa. Anne Mäntynen on kuitenkin vähentänyt stressiäni, sillä hän on ammattilainen. Huolta on joka tapauksessa ollut paljon.

Millaista teko on ollut?

Oppilaiden kanssa on ollut helppoa. Ainoastaan yläsalin käytön kanssa on ollut hieman ongelmaa. Olisi hyvä, jos olisi mahdollista järjestää niin, että yläsaliin pääsisi aina. Myös se, että välineistö olisi kunnossa, eivätkä ne häviäisi aina välillä, olisi mukavaa. Muuten teko on ollut ihan työtä kuin työtä.

Kuvaile näytelmää muutamalla sanalla.

Näytelmä on tarkoitettu älykkäille ihmisille, tapahtumat täytyy hoksata replikoinnin kautta. Lämminhenkinen.



Anne:

Kerro näyttämön ilmeestä ja sen keksimisprosessista.

Näytelmä tapahtuu Villa Landessa. Näin heti mielikuvan paikasta silmissäni: vanha kaksikerroksinen talo, kristallikruunu, vanha kaappi ja portaat joiden alla on pieni huone (kuten Harry Potterissa), kuin piilopaikka. Osa ilmeestä tuli myös käsikirjoituksesta ja ohjaajalta, sillä tietyt elementit täytyi sisällyttää näyttämölle, muun muassa enot pöydän ääressä. Tunnelman piti välittyä myös katsojille.

Kuinka aikaa vievä prosessi on ollut?

Tunteja ei voi laskea, sillä luomistyötä tapahtuu koko ajan. Olen herännyt jopa yöllä miettimään tiettyä kohtaa ja sen toteutusta. Samoin täytyy koko ajan olla etsivällä mielellä, esimerkiksi kirpputoreilla kierrellessäni on koko ajan ’haku päällä’: löytöjä voi olla missä vain.

Kuinka stressi on vaikuttanut työhön?

Loppua kohden stressi kasvaa huimasti kiireen painaessa päälle. Minua se kuitenkin auttaa luomaan, paineen alla saa paljon ideoita. Se on kuitenkin raskasta, sillä normaalien oppituntien lomassa on täytynyt hoitaa äänieditointia ja lavasteiden tekoa. Teatteri vie paljon aikaa, mutta tunneilla pitää olla läsnä. Onneksi stressi lievittyy käydessämme Mallan kanssa lenkkeilyttämässä koiraani Mailya. Saamme molemmat purettua paineita ja autamme toisiamme luomistyössä.

Kuvaile näytelmää muutamalla sanalla.

Näytelmä on henkevä, älykäs ja huumoripitoinen.



Noora:

Ketä esität ja millainen tämä henkilö on?

Näyttelen Aulikki Almia. Hän on kirjallisuusintoilija ja feministi.

Onko prosessi ollut haastava?

Ei, vaan oikeastaan paljon helpompi kuin viime vuoden produktio, Barmonian rotat, jossa olin mukana. Olen selvinnyt yllättävän vähällä. Asiaan tietysti vaikuttaa, että meillä on kaksoisroolitus ja minulla on sivurooli. Molempien näyttelijöiden ei aina tarvitse olla harjoituksissa mukana, kunhan varmistaa, että osaa asiansa.

Millaista teko on ollut?

Mukavaa, ainoa ongelma on, ettei meillä ole omaa kurssipaikkaa kurssisuunnitelmassa, joten harjoitukset on täytynyt pitää ylimääräisellä ajalla tai tunneilla.


Kiitos haastattelusta!


Haastattelija Idaliina K.

Tässä ja nyt

Dasein, maailmassa-oleminen. Heideggerin luomaa olemassaolon käsitettä on vaikeaa selittää auki tyhjentävästi tai edes ymmärrettävästi, mutta sallittakoon sameus tällä kertaa. Lähtökohtana on se, ettei tieteen objektiivisen linssin läpi voida tarkastella inhimillistä olemisen tapaa, sen syvintä merkitystä. Toisaalta ihminen ei ole mikään maailmasta irrallinen yksikkö - vaikeasti tavoitettava olio, subjekti tai sielu - vaan ihmiselämä on sitoutumista täälläoloon, jokapäiväiseen maailmassa elämiseen yhdessä toisten, läheisten ja muukalaisten, kanssa. Paradoksaalista kyllä, Heidegger toteaa, että oleminen on ihmiselle sekä kaikkein läheisin että vierain asia.

Väitän, että rakkaus kaikessa moninaisuudessaan on syvintä täälläoloa, elämää väkevimmillään ja aidoimmillaan. Kuitenkin läsnäoleva läheisyys on kenties vaikein olemisen muoto, jota harjoittaessaan moni kompastuu omaan vajavaisuuteensa ja heikkouteensa. Näkymättömän konfliktin polttopisteessä on itsenäisen ihmisen pyrkimys yhtäältä säilyttää oma vapautensa että haparoida kohti kutkuttavan tuntematonta toista ihmistä. Kohtuus on myrkkyä rakkaudelle, mutta itsensä kadottaminen on hinta, johon kenelläkään ei ole varaa. Voi rakastuneita ja rakastavia poloisia, vähemmästäkin alkaa pelottaa ja ahdistaa! 

Heidegger keskittyi suureellisten ontologisten maalailujensa jälkeen runouteen olevaisen paljastajana, sillä hän oivalsi korostetun inhimillisen tietoisuuden mahdollisuuden tulla tulkituksi olemisen kontrolloijana - onko yksilön vapaus paradoksaalisesti hänen suurin vankilansa? Ehkäpä Dasein paljastuu meille paljaimmillaan ja rehellisimmillään silloin, kun unohdamme sen olemassaolon ja keskitymme analysoimisen sijaan elämiseen. Kierkegaardin sanoin: Elämä ei ole ongelma, joka pitäisi ratkaista, vaan todellisuus joka on koettava. Sanat ovat elintärkeitä ja filosofointi hyvästä, mutta välillä on parempi toimia kuin puida tuntemuksia ja tilanteita puhki. 

Daseiniin sitoutuminen merkitsee tarttumista konkreettiseen aikaan ja paikkaan, tosielämän kontekstiin. Se on heräämistä unista todellisuuteen, joka on kipeän kaunis. Ihmismieli tarvitsee olemassaolon pehmikkeeksi platonisia haavekuvia, mutta Daseiniin kietoutunut ihminen oivaltaa, että täälläolo on vain ja ainoastaan tätä hetkeä. Ihminen valitsee joka sarastava aamu hamaan loppuun saakka elämänsä suunnan aina uudelleen ja uudelleen. All we have to decide is what to do with the time given for us.

(Viimeinen sitaatti on lainaa tämän kappaleen lyriikoista
http://www.youtube.com/watch?v=oXSx1XiS8Ac&feature=related. Vuosaari-elokuva, jonka välähdyskuvia videokin tarjoaa, on mainio pohdinnan sytyttelijä. Miksi meidän on niin kovin vaikeaa olla läsnä omassa elämässämme? Miksi BB:n kaltaiseen keinotodellisuuteen on houkuttelevaa paeta? Miksi janoamme rakkautta, mutta emme osaa olla lähellä? Suosittelen!)

Teksti ja kuva: Tiia O.