etusivu toimitus yhteys

15. joulukuuta 2015

Lyytin joulukalenteri 2015: Luukku 15

Tämä on todellakin viimeinen kouluviikko ennen joululomaa.

Joka joulu se tulee yhtä aikaisin ja arvaamatta, ja sen tajuaa yleensä vasta silloin, kun on saanut toisen jakson todistuksen käteensä ja laulanut muutamaan riemukkaan joululaulun. Miten ihmeessä olisi tarkoitus rauhoittua, kun vielä nytkin täytyy kirjoittaa ruotsin kirjoitelma, tehdä matikan läksyt ja lukea pariin sanakokeeseen? Aika kuluu nopeiten silloin, kun on kiire - ja minulla ainakin on kiire melkein koko ajan, jos ei muualle niin edes kouluun aamulla. Enkä oikeastaan pidä kiireestä yhtään. En ole kovin hyvä ajan ja suunnitelmien kanssa - nytkin olisi tarkoitus kirjoittaa juuri sitä ruotsin kirjoitelmaa. Mutta onhan aikaa vielä huomennakin!

Taisin kirjoittaa ennen viime joulua lähestulkoon tästä samasta aiheesta, mutta aika sattuu olemaan asia, jota pohdin elämässäni paljon. Olen aina ihmetellyt sitä, miten aika ja sen näennäinen olemassaolo liittyvät omaamme. Ihmiset keksivät ajan. Ei se ollut olemassa ennen meitä, kun kukaan ei sitä ollut mittaamassa. Jos valvoo koko yön aina seuraavaan aamuun asti, missä vaiheessa voi sanoa eilisen ja huomisen rajan kulkevan? Onko jokin merkki, jonka mukaan päivä vaihtuu seuraavaan, muuttuuko tähtien järjestys vai onko kyse vain maapallon kiertymisestä yhä useamman kerran akselinsa ympäri? Miksi me kutsumme sitä vuorokaudeksi? Onko sillä väliä?

Tieteellisesti ilmaistuna aika on tapahtumien välistä etäisyyttä aika-avaruuden neljännellä akselilla, ja "Einsteinin suppean suhteellisuusteorian mukaan aikaa ei voi esittää muuten kuin aika-avaruuden osana" (Wikipedia) - mitä se käytännössä tarkoittaakaan. Vuorokausi voisi alkaa myös aurinon noususta tai laskusta, kuten on esimerkiksi juutalaisessa ja islamilaisessa kulttuurissa. Aika ei ole siis mitään pysyvää, ja sen avulla ilmaistut asiat tuntuvat varsin suhteellisilta. Kolmivuotiaan lapsen näkökulmasta vuosi on pitkä aika, sillä se on yksi kolmannes hänen elämästään, mutta esimerkiksi nyt ollessani seitsemäntoistavuotias vuosi tuntuu jo hyvin lyhyeltä sykliltä, jonka kulkua ei edes ehdi huomata (kiitos tästä ajatuksesta hänelle joka sen minulle kertoi).

Ihmisillä on kummallinen tarve ajastaa elämänsä luonnonilmiöiden mukaan. Tietysti säännöllinen elämänrytmi on tärkeä ja turvallinen asia niin fyysisen kuin henkisenkin terveyden kannalta, mutta ei se silti estä pohtimasta koko käsitteen hullunkurista järjettömyyttä. Onneksi kuitenkin toistuvien kuvioiden säännönmukaisuus tuo etenkin nykyisen elämän keskelle jotakin selkeää ja muuttumatonta.

En minä osaa asiaa sillä tavoin sanoiksi pukea, että voisin edes väittää ymmärtäväni. Ajattelin nyt vain aikani ratoksi (ja myös siksi, että minun on tarkoitus tehdä juuri tämän päivän joulukalenteriluukku) kirjoittaa pienen pohdinnan tästä erikoislaatuisesta ilmiöstä, jonka avulla voidaan jäljittää vuosimiljardien takaisia tapahtumia, mutta joka keksittiin vasta silloin, kun ihmiset alkoivat mittaamaan eloaan. Voin minäkin uskoa siihen, että kello tikittää ja vie minua aina lähemmäksi huomista ja sanakokeita ja matikan tunteja ja seuraavia vuosia ja vuosikymmeniä ilman että itse pistän tikkua ristiin. Aika on pelkkä illuusio, elämänkulun suure.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kirjoita toki jotakin. Vastaamme ilolla!